Reilu vuosi sitten teatterikoulun oven suljettuani koin valtavaa painetta alkaa suorittamaan näyttelijänuraani oikein vauhdilla. Silti ajatuskin casting -tilaisuuksiin osallistumisesta puistatti. Takaraivossa jyskytti ajatus ”nyt pitäisi, on pakko”. Perinteinen näyttelijän urapolku ei tuntunut omalta mutta toisaalta myös muut vaihtoehdot olivat vielä epäselviä. Pakko ei ole koskaan motivoinut minua oikeaan suuntaan. Pakon sanelemat reitit ovat johtaneet aina umpikujaan ja tukahduttaneet viimeisetkin luovuuden rippeet.

Päätin ottaa hetkeksi etäisyyttä taiteen luomiseen ja keskittyä tutkimaan luovuutta. Mistä luovuus syntyy, missä ja miten oma luova potentiaali pääsisi päivänvaloon? Halusin löytää oman tavan toimia, niin etten vahingossakaan tekisi päätöksiä sen mukaan mitä muut minulta odottivat.

Viimeisen vuoden aikana mieli on muuttunut monia kertoja. On ollut hetkiä, jolloin olen päättänyt etten koskaan enää nouse teatterin lavalle. Toisena hetkenä palan halusta kirjoittaa näytelmää. Kaikkien näiden hetkien summa kertoo sen, että teatterin tekemistä on vihdoin ikävä. Se tuntuu ihanalta mutta myös pelottavalta. Miksi?

Kun aihe on itselle rakas ja tärkeä, itsekritiikki kasvaa jättiläisen mittoihin. Uuden luomisprosessia varjostaa usein epävarmuus, itsekriittisyys ja pelko epäonnistumisesta. Mitä jos mokaan? Eihän kukaan nauti naurunalaiseksi tulemisesta. Erityisesti taiteen tekeminen vaatii riskejä.

Tunnetta voisi jopa verrata rakastumisen riskeihin, onhan luominenkin tietynlaista rakastumista. Vaatii uskallusta ja rohkeutta avata itsensä täysin. On pelottavaa olla toisen edessä täysin aseettomana ja haavoittuvaisena. Parhaimmillaan se johtaa syvään ymmärrykseen ja yhteyteen, pahimmillaan saat terävän veitseniskun suoraan sydämeesi. Eihän taiteen tekeminen oikeasti niin vakavaa ole, mutta siltä se välillä tuntuu, jos teos kumpuaa syvältä sielusta.

Photo by Jo Kemp

 

Palaan muutaman vuoden taaksepäin, jolloin koin nöyryyttävimmät hetkeni näyttelijänä. Olin pääroolissa Setšuanin hyvä ihminen -näytelmässä. Työryhmällämme oli alusta asti vaikeuksia sopeutua ohjaajamme epäammattimaiseen työskentelytapaan eikä näytelmän esillepano miellyttänyt kovinkaan montaa meistä. Kun esityksen ensi-ilta vihdoin koitti, samaa mieltä olivat myös katsojat. Esityksen jälkeen yleisöstä kantautui haukkuja siitä, kuinka epäammattimainen ja huono näytös oli ollut. Valtava itsekritiikki iski, olinhan pääroolissa ja näyttämöllä suurimman osan ajasta. Oli siis minun syytäni, että esitys oli täysi floppi, eikä oloani helpottanut se, että esityksiä oli vielä useita edessä. Ilta illan jälkeen oli noustava lavalle vaikka halusin vain vajota maan alle ikuisiksi ajoiksi.

Viimeisen esityksen koittaessa en enää jaksanut välittää. Olin päättänyt antaa periksi. Lopetin yrittämisen, en enää jaksanut pyrkiä olemaan hyvä. Ja sillä hetkellä jokin muuttui. Viimeinen näytös oli paras esitykseni näyttelijänä. Yhtäkkiä tämä nöyryyttävä kokemus muuttuikin kaikista suurimmaksi opikseni, jonka kautta vapauduin täysin niin omista kuin yleisön odotuksista. Ymmärsin viimein mistä koko jutussa oli kyse.

En tarkoita, että peräjälkeen mokailu olisi hyvästä, mutta silloin tällöin se on hyvinkin kannattavaa. Taitojamme testataan silloin kaikista eniten, kun polullemme ilmestyy yhtäkkinen rotko. Voimme vajota rotkon pohjalle tai oppia, miten sieltä pääsee ylös. Parhaimmassa tapauksessa rotkon pohjalta löytyy kallisarvoinen oppi, joka vahvistaa kykyjämme entisestään.

Aina on mukava saada taputus olalle hyvästä työstä, mutta mitä siitä oppii? Ei paljoakaan. Jos taiteen tekijöinä tulemme riippuvaisiksi kehuista ja aplodeista, heitämme onnellisuutemme katsojien käsiin. Silloin tekemistä saattaa ohjailla enemmän katsojien mieltymykset kuin taitelijan aidot näkemykset. Toki on suotavaa, että pystymme taiteemme kautta koskettamaan katsojaa, mutta niin, että säilytämme rehellisyyden itseämme kohtaan. Välillä on hyvä muistuttaa itseään, miksi tekee mitä tekee.

Tämä oppi tuoreessa muistissa on hyvä jatkaa omaa taitelijan polkua. Mikä on todella pahinta mitä voi käydä?

 

Photo by Jo Kemp

 

Emilia Haljala