Olen kirjoittanut lauluja jo yli 20 vuotta. Tai paremminkin yli 20 vuoden aikana, tasaista touhuahan se ei ole. Joskus menee kuukausia, ettei tule edes mieleen mikään uusien biisien tekeminen; toisinaan taas saattaa syntyä parikin kelvollista aihiota jo ennen kuin aamukahvi on ehtinyt tippua. Joskus biisejä syntyy tiettyyn tarpeeseen ja toiveeseen, ja onpa tullut mittatilausmusiikkiakin tehtyä. Useimmiten kuitenkin laulut ovat omaehtoisia yksilöitä vailla valmista määränpäätä. Mutta tyhjästä musiikki ei synny koskaan, aina sillä on juurensa, puitteensa ja pontimensa.

Olen pohjimmiltani kitaristi, vaikka soitankin tarvittaessa monenmoista vingutinta ainakin sen verran, että saan halutun sävelen ilmoille. Kaikenlaista soittopeliä onkin vuosien varrella nurkkiin kertynyt. Pari viikkoa sitten ostin looperin. Olin miettinyt sellaisen hankkimista jonkin aikaa, mutta sitten näin yhden keikan, jossa looperia käytettiin melko kömpelösti, ja muutama päivä myöhemmin näin unen, joka ratkaisi asian: tarvitsen sellaisen heti. Kun kytkin uuden laitteen kiinni ja aloin opetella sen käyttöä, tunsin taas pitkästä aikaa sellaista uuden luomisen riemua, joka tulee kuin tyhjästä ja vie voimalla mukaansa – mikään ei voisi olla siistimpää!

En siis ole mikään virtuoosi minkään soittimen kanssa, mutta jos jotain lahjoja on, ne liittyvät nimenomaan sovittamiseen ja äänten kerrostamiseen, harmonisuuteen. Looper tuntui tuovan näitä vahvuuksia esiin, se rohkaisi etsimään ja kokeilemaan, se kutsui leikkimään ja pelleilemään. Tuntui fyysisesti hyvältä, kun keskenään soivat äänet asettuivat toistensa tueksi ja melodiat sujahtivat rytmin sekaan juuri niille iskuille, minne pitääkin. Tämän minä osaan!

Joskus samat fiilikset oman osaamisen laajenemisesta ja monipuolistumisesta syntyvät laitteiden ja instrumenttien sijaan muista ihmisistä. Bändihommia verrataan usein parisuhteisiin tai perheisiin, niin hyvässä kuin pahassakin; kun intohimo tuo ihmiset yhteen ja aletaan tehdä asioita yhteisen tavoitteen eteen, se on parhaimmillaan hienoa ja syvällistä, usein myös kiivasta ja toisinaan turhauttavaa. Uusien ihmisten kanssa jammaillessa taas voi löytyä jotain sellaista lupsakkaa, jota ei tiennyt edes kaipaavansa. Kun kitaristi saakin komppaajakseen beatboxaajan tai kun banjisti pääsee säestämään viulistia, voi huomata, että omat rajalliset taidot riittävätkin yllättävän moniin kiinnostaviin äänimaisemiin.

Luovuus ei siis ole vain henkistä ja psyykkistä. Se voi olla myös teknistä ja ruumiillista. Se ei ole vain yksilön ominaisuus, vaan se on vuorovaikutusta ympäristön, muiden ihmisten ja käytössä olevan teknologian kanssa. Uusi paikka, uudet ihmiset ja uudet instrumentit voivat paitsi sytyttää, myös kehystää vanhan tutun tekemisen uusiksi. Kannattaa siis tarttua rohkeasti soittimiin joita ei osaa soittaa, näyttää omat parhaat kikkansa ihmisille joita ei tunne, mennä paikkoihin joissa ei ole käynyt. Luovuus ei ole mystistä, se on maallista.

Mikko Hautakangas, 1/4 Vain Alohaa -jamitteluviikonlopun ohjaajista